Burnout eli työuupumus

Kyllä, olen kokenut sen ja tuntuu että osittain vieläkin toipumassa, mutta
paranemaan päin.

Aloitetaan vaikka siitä mistä tämä kaikki on ehkä alun alkaen saanut alkunsa, asiat jotka ovat vaikuttaneet että jouduin siihen jamaan. Asioista jotka huomasin vasta jälkeen päin ja liian myöhään.

Kaikki alkoi viimeisen vuoden keväästä, olinhan valmistumassa ammattiin johon vaadittiin sitä ennen
loputtomalta tuntuvan paljon tekemistä ja esseitä, oli näyttöjä ja päättötöitä,
siinä ohella täytyi vielä käydä duunissa, jotta saisi edes syötyä. Olihan nuo tuet niin mitättömät että sai niillä vain vuokran maksettua.

No, jatketaanpas.. Sinä keväänä jo rupesin tuntemaan väsymystä, mutta ajattelin sen olevan ohimenevää ja hetkeksi se myös helpotti kun valmistui ja sai todistuksen kouraan.
Siitä alkoi oman alan duunin metsästys ja sainkin sitten duunia, Helsingistä.
2 kuukautta valmistumisesta syksyllä mä muutinkin stadiin ja aloitin duunit.

Kaikki meni alkuun todella hyvin. Olihan aluksi totuttelemista uuteen porukkaan ja paikkakuntaan, mutta siitä selvittiin. Tuli talvi, alkoi väsymys tehdä tuloaan, taas.
Luulin sen johtuvan ihan pimeydestä vain, tuli kevät ja jaksoin entistä vähemmän.
Tuli kesä ja loma, lomalla "heräsin" siihen jossain vaiheessa että mietin vain töitä..
Ja vaikka kuinka nukuin ja huilasin, en "palautunut", vaan väsymystila oli ottanu vallan..
Se tunne kun oot nukkunu hyvin yön mutta jaksat olla vain muutaman tunnin olla hereillä ja sitten
käyt päikkäreille. EI OLE NORMAALIA!

Palasin lomalta ja tuntui ettei olisi lomalla oltukkaan, koska väsymys eikä jaksa mitään.

Siitä sitten sinnitelin vielä muutamat kuukaudet töissä koska ajattelin että jos vain lepään tarpeeksi niin kyllä tämä tästä helpottaa. No niin ei tietenkään tapahdu!
(Kevään - kesän aikana kävin jo lääkärissä verikokeissa ym. koska ajattelin että jos mulla on joku tulehdus tai jotain kropassa vialla. Ei löytynyt mitään!)

Sitten tuli se päivä, kun en enää jaksanut. Tajusin että käytin viikonloppu vapaani kirjaimellisesti nukkumiseen. Käytin kaikki vapaa-aikani nukkumiseen. Koska en jaksa, en jaksanu nähdä kavereita kuin harvase päivä, ulos juhlimaan ei napannu lähteä ja kotikin näytti siltä että ei paljon oo pölyviuhkaa käytetty. Koska en jaksanu.

Soitin lääkäriin ja purskahdin itkuun.. Sanoin että nyt en enää jaksa ja tarviin apua.
Sainkin ajan heti samalle päivää, kiitos siitä heille..
Kun pääsin lääkärille ensimäinen 15 minuuttia meni vain itkiessä, en saanut oikein mitään sanottua
kun itku valtasi mut..
Onneksi oli niin ihana lääkäri joka osasi auttaa ja autto mua ymmärtämään omaa tilannettani..
Jouduin sairaslomalle, joka on ollut mun pelastus.
En tiedä missä jamassa olisin jos en olisi mennyt lääkäriin ja saanut apua..
Oon ihminen joka ei turhasta ole duunista pois, kipeenä sinne on pää kainalossa asiakkaita menty tekemään koska ei halunnut olla duunista poiskaan.

Mut sitten mut pistettiin duunista pois, sairaslomalle.
Mulla meni ensimmäiset 2 viikkoa ihan täydessä sumussa.. En muista niistä ajoista juurikaan mitään,
Nukuin vain. Voin vain kiittää perhettäni siitä tuesta mitä silloin sain, se on korvaamatonta.

Tuosta on nyt noin puoli vuotta ja alan löytää paikkani tässä elämässä, vihdoin.
Jälkeenpäin tajusin että olen vain kulkenut paikasta A paikkaan B koska on pakko. Jätin sosiaalisen elämän koska en jaksanut mitään tai ketään, itkee vollotin omaa väsymystä ja sitä että mitä mulle on tapahtumassa. Oon aina ennen ollut se menevä ihminen joka ei paljoo himassa käy muuta ku kääntymässä, se joka viiletti menemään päivät ja yöt eikä ollu huolta huomisesta, se joka huolehti ulkonäöstä eikä ikinä lähteny tukka pystyssä ja meikittä mihinkään, se kelle oli ystävät ja shoppailu se paras juttu.
Otetaanpa nuo kaikki sitten pois kun ei enää jaksa, kun väsymys on ottanut otteen niin mitä siitä jää?
EI YHTÄÄN MITÄÄN, pelkkä tyhjä ihmis kuori vailla mitään sisältöä..

On herännyt ehkä kysymyksiä että miksi kerron tämän kaiken?
Siksi että mun mielestä ihmiset vaikenee liikaa omista ongelmista!
Mun mielestä jos edes yksi ihminen voi samaistua tuohon tunne tilaan ja lukee kuin omaa elämää tuosta, niin voin vain sanoa että nyt on sun aika hakea tukea ja apua väsymykseen! Avun pyytäminen ei oo mikään häpee, pikemminkin pyytämättä jättäminen on.

Elämässä täytyy olla muutakin kuin työ, työtä tehdään jotta voi elää haluamaansa elämää, ei siksi että sä elät työlle.
Elämän täynnä mahdollisuuksia kun vaan saa silmät auki ja alkaa elämään!

Päivä kerrallaan, askel kerrallaan !